Mulla on tosi absurdi olo!! Kaikki on tapahtunut niin äkkiä, mulla on nimittäin töitä ja tosiaan olin kaksi ja puol vuotta työttömänä! Kirjoitin tänne blogiinkin, että puhun esim työttömyydestä ja katsoin sitä kakkosen syrjäytyneet nuoret-iltaa ja seurvaana päivänä mut kutsutaan haastatteluun, kaikki on käynyt muutaman päivän sisällä ja pari päivää sitten mietin et saankohan ikinä oman alan töitä ja mihin suuntaan tää mun elämä menee.
Mun luonteeseen kuuluu, etten uskalla ikinä liikaa iloita mistään, kun pelkään että sit jos niin teen kaikki menee pilalle. Pessimisti ei pety, vai miten se meni? En voi silti uskoa tätä vielä todeksi. Odotan ensimmäistä työpäivää ja sitä et tajuan et oikeesti sain noin pitkän työnhaun jälkeen töitä. Todella sekavat tunteet, mut kuitenkin oon tyytyväinen :)
Jännittää ihan älyttömän paljon ensimmäinen työpäivä, miten pärjään? Opinko kaiken? Sopeudunko joukkoon? Enhän mössi pahasti? Toivottavasti musta tykättäis ja olisin hyvä. Taidan olla vähän täydellisyyden tavoittelija itseni kohdalla. Pitäisi olla armollisempi itseään kohtaa ja hyväksyä,että kaikki ihmiset tekevät viheitä, myös minä. Mutta ei kai siinä silti mitään pahaa ole, että haluaa olla hyvä työssään? Sitten kun olen ollut niin kauan kotona (en tosin koko tuota aikaa opiskelin osa-aikaisena) niin struktuurit menevät ihan uusiksi ja pitää sopeutua ns normaaliin elämään.
Haluan saada toimimaan työn ja vapaa-ajan. Toivon, että olen sen verran kasvanut etten enää stressaa niin paljon kun nuorempana amiksessa. Sielläkin pistin itseni aika lailla peliin ja luin paljon. Haluan panostaa kuitenkin parisuhteeseen, työhön ja varmaan itsestäkin pitäisi yrittää pitää parempaa huolta, koska se heijastuu kaikkeen.
Voisko mun elämä pikku hiljaa olla valmis? Voiko mulla todellakin olla avaimet onneen? Voinko kohta saada varmuuden ja tasapainon elämääni? Voisiko tämä monen vuoden epävarmuus todellakin hetkeksi ainakin olla tässä? Voiko elämä joskus kohdella muakin hyvin? No okei, tuo oli liioteltua, koska onhan mua elämä joskus hyvinkin kohdellut. Mulla on kuitenkin rakas ihminen, jonka kanssa saan jakaa elämän ja siihen olen ollut aina tyytyväinen. Vaikka siihenkin tietenkin sisältyy omat pelot, mutta mitä elämässä saa jos ei uskalla peloista huolimatta heittäytyä?
Oikeasti koittakaa uskoa unelmiinne ja työttömyyden epätoivonkin hetkellä, jostain saada toivoa. Yrittäkää olla ahkeria ja uskoa parempaan. Kuulostaa tosi imelälle tää loppu ja jos olisin itse kahden vuoden työttömyyden jälkeen lukenut noin niin olisin ollut vaan vittuuntunut. Olisin miettinyt, että ihan kun en ole yrittänyt? Mitä sit jos en vain kelpaa tälle yhteiskunnalle? Jos niin on tarkoitettu? Mutta jos joku muu pystyisi olemaan optimistinen.
Toivon, että onni potkii muitakin ihmisiä tavalla tai toisella :) Jos ei työllä niin jollain muulla. Tsemppiä ihmiset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti